Kyseinen kampaustyyli tuo mieleen teini-iän. Silloisen epävarmuuden kourissa kun yritin peittää paksulla otsatukalla pieniä näppylöitäni, joiden luulin olevan koko maailman huomionpiste. Heh, ihan niinkuin niitä kukaan olisi edes huomannut.
Viime aikoina olen huomannut taas lipsuvani otsahaituvien suloiseen maailmaan. Jotenkin otsatukka tuo niin hyvin eräänlaista särmikkyyttä kasvoihin ja korostaa upeasti korkeita poskipäitä.
Siihenpä se sitten jääkin. Tervetuloa todellisuus: loputon föönaaminen aamun kiireessä, perkeleitten huutaminen tuulisella säällä ja sateen kiroaminen maan rakoon.
Mutta jos nyt kuitenkin...?
