Selasin kuvia viime kesältä ja huomasin kaipaavani tuota pitkää hippitukkaa. Nyt on nimittäin sellainen olo, että ei jaksais olla yhtään chic.
En jaksa juoda skumppaa brunssilla enkä asetella appelsiiniviipaleita lautaselle.
Joten en oikein nyt jaksa enää tätä stailisti tasapaksuksi leikattua tukkaakaan.
Reuhka saa siis kasvaa, se on selvä. Mutta pohdin myös, josko uskaltaisin lisäksi kajota vähän tähän ikiomaan väriin, jota kasvatin sata vuotta. Perjantaille on varattu kampaaja. Kerroksia tilaan juu, mutta että värikin... ehkä raitoja... jotain luonnollista...
SE ON SITTEN KERRASTA PILALLA!, huutaa ääni takaraivossa. Mutta se vois olla myös kerrasta ihana. Vähän kirkkaampi ilme nimittäin.
Mitä sanoo raati? Omaan tuskalla kasvatettuun väriin kajoaminen - hullujen hommaa vai #yolo?