Mulla on viimeisen vuoden aikana ollut melkoisen jänniä hiusratkaisuja. Olin jo pitkään kasvattanut omaa väriäni takaisin ja keväällä olinkin tukkaani melko tyytyväinen. Perinteinen suomalainen ruskeanharmahtava hius ei näyttänyt ollenkaan pahalta, vaan nimenomaan luonnolliselta ja elävältä.
Olin kuitenkin jo pitkään halunnut kokeilla vaaleaa tukkaa ja oman värin päälle blondaus tuntui turvallisemmalta kuin jos alkutilanne olisi ollut värjätty tummanruskea. Helmikuussa vähän ennen Rooman reissua värjäsinkin tukkani vaaleaksi, ja alkujärkytyksestä toipumisen jälkeen tukka rupesi tuntumaan oikein hyvältä. Vaalean tukan ylläpitäminen oli kuitenkin ärsyttävää näin laiskalle ihmiselle, joten kesällä päätin värjätä tukkani jälleen tummaksi. Valikoin sävyä oikein huolella, googlasin nettikauppoja ja tutkin markettien hyllyjä. Löysin täydellisen sävyn ja tältä se sitten mun tukassa näytti, tadaa! Eli ei ihan (todellakaan) sitä, mitä lähdin hakemaan. Järkytys oli suuri. En oikein tiennyt, mitä tukalle tehdä, uskaltaisinko enää värjätä sen päälle vai odottelisinko rauhassa värin kulumista. Ajattelin, että antaa tukan olla hetken aikaa, tämähän on ihan hauska. Värjäisin sen sitten hieman myöhemmin uudestaan, kun palaisin kesän jälkeen takaisin töihin. Ajattelin nimittäin, etten todellakaan voisi olla uskottava työssäni tällaisella tukalla.
Näissä kuvissa sävy on kirkkaimmillaan ja valokin tekee paljon. Aivan noin räikeä sävy ei mielestäni varsinaisesti missään vaiheessa ollut. Nämä kuvat on otettu juhannuksena ja nimesinkin itseni juhannusnoidaksi. Instagrammiin lisäämääni kuvaan kirjoitin, ettei minulta puuttuisi kuin haltiakorvat ja olisin valmis larppiin.
Onnekseni väri haalistui melko nopeasti, eikä parin viikon jälkeen hiuksissani näkynyt jälkeäkään värjäyksestä. Vaikka tukka näissäkin kuvissa ihan hauskalta näyttää, en kuitenkaan kokisi oloani hyväksi, jos näyttäisin tältä aina. Nämä kuvat jäävät kuitenkin muistoksi kesästä ja juhannuksesta 2015.