Kuten edellisessä postauksessa vähän kismittelin, on tällä hetkellä sekä kotona että päässä jos jonkinmoista pientä ja suurempaa stressin aiheuttajaa. Ei mitään vakavaa onneksi ollenkaan, mutta sellaista kuormittavaa, mitä tavalliset, ja hauskatkin jutut voivat olla, jos niitä kertyy tiiviille aikavälille suuri joukko, kuten juuri tällä hetkellä on sattunut käymään. Jotakin ylikuormituksesta harmaassa solukossa kertoo se, että meinasin unohtaa elon yhden suurimmista iloista, nimittäin kampaajakäynnin! Kun kampaaja on unohtumassa, alkaa olla kyllä oikosulku jo lähellä! Onneksi huomasin sen sattumalta viime yönä, ja saatiin hommat järkättyä siten, että pääsin hellittäväksi.
(MITÄS TÄÄLTÄ PALJASTUU... :D)
Edellisellä kerralla testattiin uudenlaista tukkahommaa (tuolta voit siis kurkkia "lived in-hairin luojan Johnny Ramirezin kuvia). Nytpä osaan kertoa, että jo vain, kyllä toimii! En nimittäin ollut ollenkaan tuskissani tuon ekassa kuvassa näkyvän luonnontilaisen tukkani kanssa, ainoastaan tajusin katsastaa vanhaa kalenteria kampaajan varalta siksi, että alkoi olla ikävä Evaa ja juttujaan.
Tällä kertaa jatkettiin samalla linjalla. Päälihiukset jätettiin jälleen koskemattomiksi, mutta aivan eteen laitettiin hitusen hentoa vaaleaa, samoin kuin latvoihin muutama sipaus lisää, kun ne viimeksi hyviksi todettiin. Eva kertoi laittaneensa hyvin mietoa vaalennusainetta, että herkkä latva säilyisi mahdollisimman hyvässä kuosissa. Ja tietysti, kun latvasta napattiin pari senttiä, on tukka ihan toisella tapaa napakka ja kiva.
Kyllä se vain on niin, että kampaajan tuolissa kun viettää tunnin-pari tai lähes kolme kuten minä tänään, maailma on taas aivan toisella tavalla tolallaan. Ah.